Kulttuurista perinnoksi logo valkoinen
EtusivuArkistoInfoEtsi
Kantaako valtio vastuunsa rakennusperinnöstään?

Kantaako valtio vastuunsa rakennusperinnöstään?


Teksti: Mikko Härö

Valtio on aina pyrkinyt rakennuksissaan kauneuteen, kestävyyteen, vaikuttavuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen, mutta myös ajanmukaisuuteen ja innovatiivisuuteen – rakennuskulttuuriin, jota kelpaa esitellä. Samalla on syntynyt perintöä, jota kannattaa vaalia. Museoviraston yhteistyössä kumppaneidensa julkaisema ”Valtiolle rakennettu” esittelee valtion rakennusten ja infrastruktuurin kestävää vaalimista kulttuuriperintönä. Samat hyvät käytännöt soveltuvat myös yksityisellä sektorilla.


VALTION TEHTÄVÄT kasvoivat 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen teollistumisen, talouden, tieteiden ja taiteiden kehityksen sekä kansalaisyhteiskunnan muotoutumisen johdosta. Sotien jälkeen yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin vastattiin monimuotoisella virastojen, hoivalaitosten, tutkimuslaitosten ja yliopistojen verkostolla sekä yhteiskuntakehityksen ohjauksella. Valtio sananmukaisesti rakensi hyvinvointivaltiota. Valtaosa valtion rakennuksista onkin viime vuosikymmeniltä. Joudumme nyt ensimmäistä kertaa kattavammin pohtimaan niiden suojelemisen ja korjaamisen kysymyksiä.

Suurin haasteemme on se, miten valtio tunnistaa ja vaalii 1940 -2000 -lukujen kulttuuriperintöään. Valtiohallintoa on meillä ja muualla uudistettu ja kevennetty 1980-luvulta alkaen. Muutosten taustalla on yhdistelmä taloudellisia, ideologisia ja käytännön tekijöitä. Perinteisenä mieltämäämme valtiota ei ehkä enää ole. Viranomaisten rinnalla tärkeän roolin ovat ottaneet erilaiset liiketoiminnot ja tuotannolliset tehtävät. Julkisia palveluja tuotetaan nykyään monin eri tavoin.


Valtion omistamien rakennusten jakautuminen

Valtion omistamien rakennusten määrä on vähentynyt jo vuosikymmeniä. Väheneminen johtuu sekä valtiokäyttöjen loppumisesta että kiinteistöjen yhtiöittämisestä ja yksityistämisestä. Kuluvan vuosituhannen suuriin murroksiin kuului mm. kolmen yliopistojen kiinteistöosakeyhtiön perustaminen. Valtio nähdään tavallisesti byrokratian linnakkeina, virasto- ja toimistorakennuksina mutta kuvio kertoo muuta – varastot, asuminen sekä liikenteen rakennukset hallitsevat sen rakennuskantaa. Valtion rakennusten aktiivisin suojelu on perinteisesti kohdistunut määrällisesti pienempään virasto-, opetus- ja kulttuurirakennusten joukkoon, vaikka kasarmeja, vankiloita ja liikenteen rakennuksiakin on pidetty silmällä. Tilastoaineisto: Museovirasto/Minna Ryyppö, VRK/Rakennus- ja huoneistorekisteri.


Valtion omistamien rakennusten jakautuminen
Kuvio kertoo havainnollisesti sotien jälkeisiin vuosikymmeniin, 1950-luvulta 1990-luvun puoliväliin ajoittuvasta hyvinvointivaltion rakentamisesta ja julkishallinnon palveluiden kasvusta. Näiden vuosikymmenten rakennukset ovat valtion rakennusperinnön ydintä mutta vieläkin arvoiltaan puutteellisesti tunnettuja ja arkkitehtuuriltaan aliarvostettuja. Rakennukset ovat jo tulleet ensimmäisen laajempaan korjausvaiheeseensa. Monien kohdalla haetaan uusia käyttöjä, pohditaan rakennuksista luopumista tai suorastaan niiden purkamista. Tilastoaineisto: Museovirasto/Minna Ryyppö, VRK/Rakennus- ja huoneistorekisteri.


Ristiriitaiset odotukset

Valtion rakennusten suojelun ja restauroinnin traditio on pitkä ja ulottuu 1600-luvulle asti. Suojelu on ollut hyvin johdonmukaista ja ohjelmallista 1960-luvulta lähtien. Mutta onko hallinnon murros vaikuttanut siihen, miten valtio nykyisin vaalii perintöään?

Vaikka valtion rakennuskantaa on siirtynyt paljon yksityisille omistajille, valtion vastuut rakennusperinnön hoidosta ovat yhä huomattavat. Museoviraston vuonna 2015 laatima analyysi osoitti, että valtion silloisista 11 000 rakennuksesta viidennes sijoittui valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin ympäristöihin. Osuus on ratkaisevasti suurempi kuin rakennuskannallamme keskimäärin. Tämä indikoi myös aktiivisen suojelun suhteellista painottumista julkisiin, erityisesti valtion kohteisiin.

Julkisuuden perusteella käsitykset valtion vastuullisuudesta ovat ristiriitaisia. Osa näyttää ajattelevan, ettei yhteisiä varoja pidä käyttää kerskakorjaamiseen tai -rakentamiseen. Jotkut puolestaan odottavat valtion pitävän rakennuksiaan esimerkillisessä kunnossa ja panostavan eri yhteisöille merkityksellisiin rakennuksiin, kuten majakoihin. Toisaalla ihmetellään miksi valtio satsaa ankean ”derkkuarkkitehtuurin” säilyttämiseen. Moni taas on tuohtunut siitä, millaisia kohteita siirtyy vailla käyttöä valtiolta yksityisille omistajille.

Museoviraston näkemys on, että huolellinen harkinta, riittävät ja taloudelliset selvitykset sekä muutosten minimoiminen vähentävät korjaamisen kustannuksia. Kun käyttö vaatii tiloihin muutoksia, kannattaa ne suunnitella rakennuksen ominaispiirteisiin tukeutuen. Tämä pätee kaikkiin, uusiinkin rakennuksiin, joita ei vielä osata nähdä arvokohteina.


Huonomminkin voisi olla

Työ- ja elinkeinoministeriön aiempi kansliapäällikkö Erkki Virtanen pohti vuonna 2017 laatimassaan selvityksessä (Valtion rahoittaman rakentamisen ongelmat, Valtioneuvoston kanslia), aiheuttaako suojelu merkittäviä ongelmia projektinhallinnassa. Ei aiheuta. Hän totesi: ”Liikenneviraston, Senaatin ja Museoviraston mukaan nykyiseen käytäntöön ei liity mainittavia ongelmia, kunhan suojelukysymykset otetaan hankkeessa ajoissa huomioon.” Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Suurien kiinteistöerien yhtiöittämisen tai yksityistämisen takia valtion rakennukset ovat vähentyneet radikaalisti 20–30 viime vuoden ajan. Valtion rakentamaa perintöämme hallinnoivat nykyisin myös mm. yliopistojen kiinteistöyhtiöt, Finavia, VR-Yhtymä Oy, Posti Group Oyj ja Suomen Viljava Oy. Museovirasto on äärimmäisen harvoin ollut luovutuksia vastaan. Jos valtiolla ei ole rakennuksille käyttöä eikä vuokralle tai hoidolle maksajaa, kannattaa toki etsiä uusia vastuullisia omistajia ja järkeviä käyttöjä.


Utö
Utön majakkasaari sijainti Itämereltä Saaristomerelle johtavan reitin varrella on strategisesti tärkeä. Äärimmäisellä merirajalla olevan saaren rakentaminen 1700-luvulta alkaen liittyy kahteen perinteiseen valtion tehtävään, merenkulun turvaamiseen luotsauksen ja majakoiden avulle sekä maanpuolustukseen. Saaren 1700–1900-lukujen monipuolinen rakennuskanta muodostaa  nykyisin hurmaavan pittoreskin yhdyskunnan.

Liikenneviraston pieteetillä vaalima majakka on vanhin säilynyt valomajakkamme. Vaikuttava kivirakenne on vuodelta 1814. Majakan kahdeksankulmainen lyhtykoju on vuodelta 1869, valolaitteena oleva Fresnel-linssistö asennettiin 1906.  Majakkaan rakennettu maamme ensimmäinen radiomajakka toimi 1935–1996.  

Saaren linnoittaminen alkoi venäläisaikana 1910-luvulla mutta sen leimallisinta sotilasarkkitehtuuria ovat 1970-luvulle ajoittuvat betonirunkoiset kasarmit, rivitalot, toimistot sekä korjaamo- ja huoltorakennukset. Rakennukset on puolustusvoimien lähdettyä saarilta otettu matkailukäyttöön. Kuva: Mikko Härö.

Sörnäinen yöselliosasto STi
Sörnäisten vankilan yöselliosaston käytävä kertoo perinteisestä yövartijavaltiosta, turvallisuuteen ja kontrolliin liittyvien tehtävien korostumisesta.  Vankila-arkkitehtuurin ratkaisut ovat aina heijastaneet alan kansainvälistä kehitystä. Vanhojen vankiloiden muuttaminen siten, että niissä otetaan huomioon ihmisoikeuksien turvaaminen ja pyrkimys vankien yhteiskuntakelpoisuuden vahvistamiseen ei ole kovinkaan helppoa. Kuva: Soile Tirilä.


Valtion suuret kiinteistönhaltijat Senaatti-kiinteistöt, Metsähallitus ja Liikennevirasto ovat ratkaisevassa asemassa kiinteistöjensä hoitajina sekä kulttuuriperinnön monimuotoisuuden tunnistajina ja turvaajina. Valtiolla säilynee vain kansallisen merkityksen kannalta keskeisimmät kohteet sekä kiinteistöt, joita se tarvitsee omaan arkiseen toimintaansa. Museovirasto kehittää kriteereitä valtiolla säilyvien kohteiden valintaan. Valtiomme monilukuisten tarinoiden vaalimisen ohella tärkeää on toteuttaa rakennusperintölakia: ”...tavoitteena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä”.