Nostalgia on entisellään

Olen lapsesta pitäen ollut Suomen ja Helsingin historian pauloissa. Syystä tai toisesta minulle historia alkaa taaksepäin laskien 1960-luvusta – 1970-luvusta eteenpäin kiinnostukseni hiipuu: sen jälkeiset vuosikymmenet ovat pikemminkin nykyaikaa kuin historiaa, eikä niihin liity mielessäni sitä nostalgiaa, joka tekee menneisyydestä kiehtovan.

Historia-aineiston ja erityisesti valokuvien digitointi ja on avannut nostalgikolle satumaisen aarreaitan. Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut vapaasti käytettäväksi yli 40 000 valokuvaa, joista vanhimmat ovat 1860-luvulta. Niitä hyödyntää taitavasti Twitterin Helsinki-kuvaa -profiili, joka julkaisee mikroblogipalvelussa kuvan päivässä, joskus useampiakin. Tapanani on jakaa niitä eteenpäin omille seuraajilleni. Kovasti ihmettelen, miksi profiililla on vain vajaat 3000 seuraajaa. Edelleen jakamani kuvat herättävät miltei poikkeuksetta kiinnostusta ja kommentteja.

Historiallisilla kuvilla on muutakin arvoa kuin pelkkä nostalgian tyydyttäminen. Ne osoittavat, että jokaisen nyt arvokkaana ja ehdottomasti suojeltavana pitämämme rakennuksen tieltä on purettu jokin aiempi rakennus – siitä puhumattakaan, että monien arvokkaiden rakennusten alta on aikoinaan hakattu metsää tai muuten raivattu neitseellistä luontoa. Tämän muistaminen antaa hiukan perspektiiviä ja kontekstia kaupunkisuunnitteluun ja rakennussuojeluun ja tietenkin myös jokaiselle kaupunkilaiselle.