Kantaako valtio vastuunsa rakennusperinnöstään?

VALTION TEHTÄVÄT kasvoivat 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen teollistumisen, talouden, tieteiden ja taiteiden kehityksen sekä kansalaisyhteiskunnan muotoutumisen johdosta. Sotien jälkeen yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin vastattiin monimuotoisella virastojen, hoivalaitosten, tutkimuslaitosten ja yliopistojen verkostolla sekä yhteiskuntakehityksen ohjauksella. Valtio sananmukaisesti rakensi hyvinvointivaltiota. Valtaosa valtion rakennuksista onkin viime vuosikymmeniltä. Joudumme nyt ensimmäistä kertaa kattavammin pohtimaan niiden suojelemisen ja korjaamisen kysymyksiä.

Suurin haasteemme on se, miten valtio tunnistaa ja vaalii 1940 -2000 -lukujen kulttuuriperintöään. Valtiohallintoa on meillä ja muualla uudistettu ja kevennetty 1980-luvulta alkaen. Muutosten taustalla on yhdistelmä taloudellisia, ideologisia ja käytännön tekijöitä. Perinteisenä mieltämäämme valtiota ei ehkä enää ole. Viranomaisten rinnalla tärkeän roolin ovat ottaneet erilaiset liiketoiminnot ja tuotannolliset tehtävät. Julkisia palveluja tuotetaan nykyään monin eri tavoin.

Valtion rakennusten suojelun ja restauroinnin traditio on pitkä ja ulottuu 1600-luvulle asti. Suojelu on ollut hyvin johdonmukaista ja ohjelmallista 1960-luvulta lähtien. Mutta onko hallinnon murros vaikuttanut siihen, miten valtio nykyisin vaalii perintöään?

Vaikka valtion rakennuskantaa on siirtynyt paljon yksityisille omistajille, valtion vastuut rakennusperinnön hoidosta ovat yhä huomattavat. Museoviraston vuonna 2015 laatima analyysi osoitti, että valtion silloisista 11 000 rakennuksesta viidennes sijoittui valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin ympäristöihin. Osuus on ratkaisevasti suurempi kuin rakennuskannallamme keskimäärin. Tämä indikoi myös aktiivisen suojelun suhteellista painottumista julkisiin, erityisesti valtion kohteisiin.

Julkisuuden perusteella käsitykset valtion vastuullisuudesta ovat ristiriitaisia. Osa näyttää ajattelevan, ettei yhteisiä varoja pidä käyttää kerskakorjaamiseen tai -rakentamiseen. Jotkut puolestaan odottavat valtion pitävän rakennuksiaan esimerkillisessä kunnossa ja panostavan eri yhteisöille merkityksellisiin rakennuksiin, kuten majakoihin. Toisaalla ihmetellään miksi valtio satsaa ankean ”derkkuarkkitehtuurin” säilyttämiseen. Moni taas on tuohtunut siitä, millaisia kohteita siirtyy vailla käyttöä valtiolta yksityisille omistajille.

Museoviraston näkemys on, että huolellinen harkinta, riittävät ja taloudelliset selvitykset sekä muutosten minimoiminen vähentävät korjaamisen kustannuksia. Kun käyttö vaatii tiloihin muutoksia, kannattaa ne suunnitella rakennuksen ominaispiirteisiin tukeutuen. Tämä pätee kaikkiin, uusiinkin rakennuksiin, joita ei vielä osata nähdä arvokohteina.

Työ- ja elinkeinoministeriön aiempi kansliapäällikkö Erkki Virtanen pohti vuonna 2017 laatimassaan selvityksessä (Valtion rahoittaman rakentamisen ongelmat, Valtioneuvoston kanslia), aiheuttaako suojelu merkittäviä ongelmia projektinhallinnassa. Ei aiheuta. Hän totesi: ”Liikenneviraston, Senaatin ja Museoviraston mukaan nykyiseen käytäntöön ei liity mainittavia ongelmia, kunhan suojelukysymykset otetaan hankkeessa ajoissa huomioon.” Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Suurien kiinteistöerien yhtiöittämisen tai yksityistämisen takia valtion rakennukset ovat vähentyneet radikaalisti 20–30 viime vuoden ajan. Valtion rakentamaa perintöämme hallinnoivat nykyisin myös mm. yliopistojen kiinteistöyhtiöt, Finavia, VR-Yhtymä Oy, Posti Group Oyj ja Suomen Viljava Oy. Museovirasto on äärimmäisen harvoin ollut luovutuksia vastaan. Jos valtiolla ei ole rakennuksille käyttöä eikä vuokralle tai hoidolle maksajaa, kannattaa toki etsiä uusia vastuullisia omistajia ja järkeviä käyttöjä.

Valtion suuret kiinteistönhaltijat Senaatti-kiinteistöt, Metsähallitus ja Liikennevirasto ovat ratkaisevassa asemassa kiinteistöjensä hoitajina sekä kulttuuriperinnön monimuotoisuuden tunnistajina ja turvaajina. Valtiolla säilynee vain kansallisen merkityksen kannalta keskeisimmät kohteet sekä kiinteistöt, joita se tarvitsee omaan arkiseen toimintaansa. Museovirasto kehittää kriteereitä valtiolla säilyvien kohteiden valintaan. Valtiomme monilukuisten tarinoiden vaalimisen ohella tärkeää on toteuttaa rakennusperintölakia: ”...tavoitteena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä”.